Minun mummoni on muuttanut palvelutaloon. Hän on jo iäkäs ja näkö on mennyt niin heikoksi, että tarvitsee apua ihan koko ajan. Äitini sisko on sisustanut mummon huoneen todella viihtyisäksi mummon omilla huonekaluilla ja tekstiileillä, mutta eihän yhteen pieneen huoneeseen mahdu kokonaisen mummolan kaikki tavarat. Mummolaan jäi vielä vaikka mitä tavaroita, tekstiilejä, vaatteita ja huonekaluja. Nyt kun olin Ivalossa, päätimme suvun voimin tyhjentää rakasta mummolaamme.
Päätimme, että jokainen saa ottaa itselleen muistoksi mitä haluaa ja loput lahjoitamme lähetystorin kirppikselle. Nämä tällaiset jutut on vaikeita, haikeita ja raskaita, mutta pakollisia elämän kulkuun kuuluvia asioita. Kävimme läpi mummolan tavaroita, muistelimme lapsuuttamme ja välillä nieleskelimme kyyneleitä. Voi meijän ihana mummola.
Aika monet sukulaisistani olivat sitä mieltä, että he eivät halua/pysty ottamaan mummolasta mitään. Jotenkin se ajatus tuntui heistä pahalta. Minä itse taas olen sellainen ihminen, että haluan kerätä kaikista ihmisistä ja muistoista jotakin konkreettista lähelleni. Jotakin sellaista, mitä katsoessani muistan ihania asoita, kuten mummoni lempeän ilmeen, ukkini ison ja iloisen olemuksen, kevään pajupillit, talven mäenlaskut, traktorin sisäkumista tehdyt hyppyrenkaat, kottikärryt, joissa ukkini työnsi meidät lapset esson baariin limukalle, mummon herkkupullan, pahvilaatikosta tehdyn majan mummolan olkkarissa...
Niinpä minä keräsin mummolasta paljon asioita mukaani: Ihania värikkäitä verhoja, joiden muistan roikkuneen mummolan keittiön ikkunassa, pitsiliinoja, vanhan kovaäänisen keittiön kellon, vanhan kuluneen pinnatuolin, mummon huiveja, mummon helmet... Siinä samalla kun keräsin aarteita laatikkoon, muistelin lapsuuttamme, sitä mitä kaikkea kivaa serkkujen kanssa mummolassa tehtiin ja touhuttiin. Onneksi muutkin, tavaroiden pakkaamisen ja muistelun lomassa, innostuivat ottamaan edes jotakin itselleen muistoksi. Parhaat muistothan kulkevat sydämessä, niin se on. Mutta kun näkee jonkun kauan aikaa kaapissa/varastossa olleen asian, saattaa mieleen putkahtaa jotakin sellaista, minkä on luullut jo unohtaneen.
Minä siis keräsin mummolasta kaikki värikkäät verhot mukaani. Satun nimittäin olemaan ainoa suvustamme, joka on ihan hurahtanut riemunkirjaviin kankaisiin ja retrokuoseihin. Kun eilen palasimme tänne Helsinkiin, oli minulla kaksi matkalaukullista kangasta mukanani. Ryhdyin heti sisälle päästyäni mallailemaan verhoja ikkunoihin. Harmi vaan, että lähes kaikki verhot ylsivät vain puoleen väliin ikkunoitamme...
Onneksi olin jo mielessäni suunnitellut mitä teen liian lyhyille verhoille. Teen kahdesta verhosta yhden. Helppoa. Ompelukonettahan minulla ei ole ja sen lainaamiseen olisi kulunut ainakin päivä, mikä tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Siispä neula kauniiseen kätöseen ja ompelemaan.
Ompelin kaksi verhoa yläkäänteistä yhteen. Kuvio tässä verhossa on nimittäin ihan samannäköinen miten päin vaan. Ainoa ikävä juttu tuossa oli vaan se, että kuviokohdistusta oli ihan mahdoton tehdä mitenkään järkevästi.
Onneksi kaapista löytyi pätkä pitsiä, jonka ompelin sauman päälle. Näin tuo kuviohärdelli ei häiritse silmää niin paljon, kun pitsi vähän katkaisee sen.
Tässäpä valmis tuotokseni. Olen itseasiassa tosi tyytyväinen. Ja jos joskus haluan näistä kaksi lyhyttä verhoa, senkun nappasen ratkojan käteeni ja puran harakanvarvaspistoni nevadaan.
Pakko vielä laittaa tämä kuva mummoni tekemästä toisesta raanusta, jonka äitini antoi minulle. Oikeasti katsokaa noita värejä! Kyllä sillä emännällä on ihan pistämätön värisilmä. Ei tulis itsellä ihan heti mieleen yhdistää violettia ja oliivin vihreää, mutta hitto, että toimii. Meillä alkaa olla täällä kotona kohta minimummola, mutta sehän on ihanaa ja kotoisaa. Ja nämä värit! Ne vaan piristää sielua ja mieltä ihan joka päivä.
Nyt hyvää ja VÄRIKÄSTÄ viikonloppua kaikille <3