Olen kipeä. Tai oikeastaan olin kipeä. Nyt alkaa jo helpottamaan. Voi huokaista vihdoin helpotuksesta ja hengittää taas vähän syvemmältä rauhallisemmalla sykkeellä.
Influenssa se siellä tykytti kuuman ihon alla. Hikoilutti ja tylsistytti. En ole tottunut olemaan kipeä kuin hyvin harvoin ja teki mieli tehdä kaikenlaista; riehua, tanssia, höpistä, siivota ja sählätä, ihan mitä vaan. Mutta edellämainitut asiat jäivät puolitiehen, kun voimat loppuivat. Ei sitten, kuume.
Eikä oikein vieläkään jaksa tai uskalla touhuta. Saati lähteä tanssitunnille, vaikka jalka jo vipattaisi. Pitää vain tyytyä tuhisemaan kotona ja lepäämään vielä ainakin tämä päivä.
Kumma juttu, miten sitä kipeänä tekisi mieli tehdä nimenomaan kaikenlaista, sohvalla pötköttely ja paikallaanoleilu on tylsää. Mutta sitten taas täysissä sielun ja ruumiin voimissa sitä ei useasti jaksaisi tehdä mitään ja laiskotuttaa. Suuri paradoksi.
Hyvä puoli kipeänä olemisessa on se, että huomaa asioita joita ei ehkä muuten arjen kiireen keskellä huomaisi. Kun pakotetaan hidastamaan tahtia, samalla silmätkin hidastuvat ja kiinnittyvät eri asioihin.
Kuten siihen, että yhdestä kellosta on tainnut loppua patterit jo jonkin aikaa sitten. Ja asetukset ja virityksetkin ovat vähän pielessä.
Tai kuten ikkunalaudalla pituutta hujahtaneeseen kaktukseen ja uusiin alkuihin.
Vanha kaktukseni on alkanut kasvattaa uusia tötsiä, pisintä niistä kutsun lonkeroksi. Pari päivää sitten huomasin, että muuallekin on putkahtanut pari pientä ja suloista piikkipään alkua. Toivon, etteivät ne kasva yhtä pitkiksi. Sillä lonkero uhkaa jo koko kasvin olemassaoloa. Tiedän, että parhain ratkaisu olisi ehkä vain katkaista armottomasti koko pötkylä. Off with his head! Se tuntuu vain liian raa'alta. Katkaista toisen vaivalla kasvattama hieno uloke, suuri saavutus. Mahdolliset kaktusekspertit siellä, pistäkäähän vinkkejä.
Kuvassa tällä hetkellä kipeyspäivieni ykköskombo: Joululahjoiksi saatu Marimekon teepannu ja pandaystävä. Tai ehkä pitäisi puhua pikemminkin triosta. Kuvasta puuttuva poikaystävä on myös ollut aikamoinen apu. Hoivannut tätä toipilasta aina kun on kotona ollut ja ehtinyt. Olinkin jo unohtanut, miten kivaa ja lohdullista on kun ei tarvitse sairastaa yksin. On joku tuomassa teekuppia, huolehtimassa että on lämmin ja hyvä olla. Asettelemassa pandaystävän kainaloon tai itsensä.
Tuo pandaystävä ei olekaan mikä tahansa pehmolelu, vaan jyvätäytteinen, ihanasti laventelilta tuoksuva lämpötyyny. Panda vaan mikroon minuutiksi ja kolotukset ja säryt saavat kyytiä. Voilà! Pandasta onkin kehittynyt korvaamaton kaveri tässä sairastellessa. Poikaystävän lisäksi tietenkin.
P.S Oman pandakaverin voit hankkia Urban Outfittersin nettikaupasta, josseivat ole jo loppuneet. En yhtään ihmettelisi, sen verran hyvä tyyppi tuo on. (Poikaystävän hankkimisvinkkejä en tässä ala jakamaan. Jos sellaista halajat, odota. Jokaiselle on se oma jossain. Valitettavasti niitä ei myydä nettikaupoissa, ainakaan onneksi vielä.)