Näin joulun alla on kovin moni valitellut väsymystään, minä mukaan lukien. Päivät tuntuvat toistavan samaa rataa eikä pimeyden keskellä ota selkoa heräsikö uuteen aamuun vai oliko se sittenkin vain päiväunta.
Mieli huutaa makeaa ja kotisohva houkuttelee tuplasti enemmän kuin lempparijumppatunti. Kaikki universumin voimat suorastaan vaativat sinua lepäämään, mutta miten se lepo kääntyykin omassa päässä öllötykseksi ja huonon omatunnon potemiseksi!? Pari extrapalaa suklaata heittää entisestään vettä myllyyn. Kuulostaako tutulta?
Samaan aikaan toisaalla joku tuskailee, kun ei pysty loihtimaan perheelleen ”unelmien joulua” ja kyrsiintyy lopulta koko jouluhössötykseen. Ystäväni kirjoittaa, että ei aio tänä vuonna siivota kaappeja, sillä ainut kaappi, mitä heillä auotaan jouluna on jääkaappi. Kolmas harmittelee, ettei ehdi viettämään työkiireiltään riittävästi aikaa lapsensa kanssa.
Eräs bloggaaja jätti jäähyväiset lukijoilleen kanyyli kädessään. Tuli stoppi ja väsymys. Noh, hän palasi onneksi takaisin. Toinen pohti keskinkertaisuuden tärkeyttä ja elämässä menestymistä. Tuolla jossain nuori urheilijanainen kamppailee oman kehonkuvansa kanssa.
Listaa voisi jatkaa loputtomiin...
Tällä hetkellä silmille hyppää joka kolkasta naisten älytön suorittaminen. Tunnustan, myös tällä puolen ruutua. Pitäis, vois, kun jaksais ja ehtis.
Revetään, heilutaan ja yritetään niin kovasti. Ehkä olla jotain, mitä ei kuitenkaan ole? Tai jotain, mihin ei juuri nyt tässä hetkessä kykene.
Siskot hoi, mitäs jos jouluna hetken ihan vain olisimme? Sellaisina ihanina ja kauniina tyyppeinä, mitä jokainen meistä on. Vailla suorittamista. Ilman huolta ja murhetta pakosta, täydellisyydestä tai jouluruokaövereistä.
Note to self: You can do anything, but not everything.
Joulurauhaa.
♥: Tuikkunen, jonka joulukodista tuli tänä vuonna kaikkea muuta kuin punainen.