Olen tästä tainnut ennenkin avautua, mutta kerrottakoon se vielä kerran. Olen maailman huonoin säästämään. Sananakin se on jo niin boooring. Tietysti hieno saavutus sinäänsä oli ostaa ensiasunto, kun olin täyttänyt kaksikymmentäyksi. Ehkä vielä hienompaa on, että niistä lyhennyksistäkin ollaan selvitty kunnialla jo viiden vuoden ajan. Mutta se konkreettinen "laitan tietyn summan säästötilille joka kuukausi" on minulle ainakin ihan supervaikeaa. Sille pienellekin pääomalle keksii kummasti parempaakin käyttöä.
Tämä oli varmasti suurin syy, miksi innostuin huonekaluja kunnostamaan. Toinen taitaa olla se, että harvoin löydän kaupasta visioni mukaista esinettä. Kolmas, ja myöskin iso asia, on ekologisuus. Turha ostaa aina uutta ja kiiltävää, kun usein sen löytää käytettynäkin. Neljäs on se raaka todellisuus, joka iskee usein vasten kasvoja, kun huomaat kaupassa esimerkiksi jonkun huikean lampun ja erehdyt katsomaan sen hintalappua. Lompakko ei vain aina ihan kestä niitä kaikista hurjimpia ideoita.
Joten olipa kerran taas hakusessa eräs huonekalu. Sen piti olla pieni ja siro, sillä tilaa on varsin niukasti. Eikä mielellään kauhean kallis, sillä seuraavassa asunnossa ei välttämättä sille löytyisikään enää sopivaa paikkaa. Roskiskeikasta on tämäkin aarre jälleen bongattu. Se ei saa päälleen uutta maalikerrosta, kuten usein meillä on tapana. En ole vielä aivan päättänyt raaputtelenko vain tarrat irti vai päällystetäänkö se mahdollisesti jollakin materiaalilla. En Suomesta ainakaan ole vielä bongannut sopivia marokkolaishenkisiä kaakelitarroja, joita tähän projektiin haluaisin kokeilla. Tukholmassa olen niitä parilla viime kerralla kyllä kovasti hypistellyt. Voi Lagerhaus, voisitko muuttaa Suomeen. Onneksi parvekekauden avajaisiin on vielä hetki aikaa, joten pöytäkin ehtii vielä varmasti saada arvoisensa ulkoasun.
Ja kuten otsikosta voisi osuvasti päätellä, en omista jalkapallon kokoista rikkilyötävää ruotsalaista possua. Sille pirulaiselle säästötilille piti vain keksiä söpömpi nimi.
