Vihreä talo oli ihkaensimmäinen sisustusblogi, jota koskaan aloin seurata. Sen seurauksena aloin katsella kirppiksillä lasipurkkeja sillä silmällä ja salaa vähäsen haaveilla omasta kesäpaikasta, vaikka pidänkin itseäni pesunkestävänä kaupunkilaisena.
Vuosia myöhemmin tutustuin Vihreän talon emäntään Annikaan, kun selvisi, että meillä on yhteisiä ystäviä. Tänä viikonloppuna pääsin (no vihdoin!) käymään Vihreässä talossa paikan päällä.
Ja arvatkaapa vain - jos se talo vaikuttaa blogissa ihanalta, se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka ihana se on oikeassa elämässä.
Joissain paikoissa vaan on hyvä feng shui, eikä sillä ole mitään tekemistä kolmijalkaisten sammakoiden tai ilmansuunnan mukaan aseteltujen huonekalujen kanssa. (Tai voi sillä toki olla niidenkin kanssa.)
Ehkä pikemminkin ajattelen asian niin, että kun paikka näyttää ja tuntuu sataprosenttisesti asukkailtaan, siellä on vieraillakin hyvä olla - olipa oma maku samanlainen tai aivan erilainen.
Ja sekin toki auttaa, jos vieraita vastassa on kaksi pientä koiraa ja kaksi lasia kylmää kuohuvaa. (Erityisesti, jos lasit ovat lipaston suojista kaivellut vanhat Marimekon kolpakot, jotka vetävät noin puoli pulloa kerralla.)
Annika oli kattanut vanhaan halkoliiteriin kunnon pidot. Juotiin, syötiin ja pelattiin bingoa. Ja mikä ilo: viittä vaille kesän loppuessa pääsin vielä ekaa kertaa tänä kesänä maalle ja grillaamaan.
Minua oli etukäteen varoiteltu, että Vihreässä talossa tykätään sitten syödä, ja se piti kyllä paikkansa. Vatsa täynnä ja Reino-tohvelit jalassa ryömin halkoliiteriltä patjalle nukkumaan ja sammuin kuin lyhty.
Nukuin paremmin kuin koko kesänä. Raitis maalaisilma taitaa olla se unilääkkeistä vähiten tutkittu mutta ylivoimaisesti tehokkain.
Kiitos isäntäväelle, kun saimme tulla kylään. Teki hyvää olla hetki jossain, jossa näki metsää ja hiekkateitä.
Älkääpä siis ihmetelkö, jos ensi viikonloppuna Vihreän talon ovea kolkuttelemasta löytyy yksi hyvien yöunien tarpeessa oleva kaupunkilainen.