Jyväskylässä harrastin metsäjuoksemista, pokkana vähimmissä vaatteissa mitä kaapissa oli, koska eipä kukaan siellä mua nähnyt. Kerran toikkaroi yksi golfari hukattua palloansa, mutta muuten se oltiin minä, helle ja hyttyset. Lapsuuden metsäpoluilla, jotka tunsin kuin omat taskuni.
Tänään kuuntelin kattoa rummuttanutta kaatosadetta enkä voinut vastustaa. Suuntasin tuonne vain tuntemattomaan, kantakaupungin kaduille eksymään ja lätäköitä väistelemään (lue: lapsekaasti tähtäämään niiden keskelle). Päädyin keskustaan turistien keskelle neonkeltaisessa takissani, jota huomioliiviksikin voisi kutsua.
Kesällä menin ja tein, koska kukaan ei nähnyt. Tänään menin ja tein koska ihan sama. Viikot läpeensä kun tehtailee työhakemuksia yrittäen tarjota itsestään sopivinta ja edustavinta kuvaa, jossain kohtaa on hyvä lakata välittämästä.
Huoneprojekti edistyy. Ostin pussilakanan tilalle verhon, jota saatan rakastaa. Joka päivä sitä ihailen. Verhotangosta ovat löytäneet paikkansa kankaan lisäksi lamppu ja skeittilauta. Suosikit. Huomenna saanen lakkaa, jolla päällystää kultansa muovinarun kestäväksi. Sitten vähän sahaan, vähän naulaan ja vähän vielä järjestän.