Ensinnäkin, hyvää naistenpäivää minulle! Tuntui kivalta saada kukkia tänään. Tuntuisi hyvältä saada niitä minä tahansa päivänä. Harvemmin niitä tässä huushollissa kuitenkaan vastaanotetaan. En kyllä tiedä miksi.
Siskoni kanssa juteltiin tänään nalkuttavista naisista. Ja siitä, miten miehet ovat yleensä syyllisiä nalkutukseen. Jos mies viitsisi nähdä vähän enemmän vaivaa naisensa eteen, niin nalkutusta kuulisi paljon vähemmän. Esimerkiksi tuon kukkayllärin jälkeen ei tippaakaan tehnyt mieli näyttää nyrpeää naamaa siitä, kun oma miehekkeeni lähti kaljalle kavereiden kanssa. Normaalisti olisin vähintäänkin sanonut: "Tuu nyt sitten viimeistään kymmeneltä kotiin!" ja kellon lähennellessä yhdeksää jo soitellut, että ajattelitko vielä kauan olla. Menkööt. Toivottavasti sillä on kivaa. Mulla on ainakin kivaa aina kun piipahdan keittiössä ja huomaan nuo kauniit kukat (ja tänään vaihtamani kevätverhot!)
Olen kyllä pohdiskellut mielessäni, että miksi aina pitää sanoa. Vaikkei periaatteessa olisi mitään sitä vastaan, että mies lähtee viihteelle ja itse on kotona lasten kanssa, niin silti jotain valittamisen aihetta pitää keksiä. Onhan miehelläkin oikeus omaan aikaan. Varsinkin kun tämä kyseinen yksilö antaa minun mennä ja tulla miten haluan ja hoitaa vauvaakin ihan mielellään sillä välin, kun olen vaikkapa kuntosalilla tai ulkona syömässä.
Saattaa olla, että kokemukset edellisestä suhteesta ensimmäisen lapsen synnyttyä ovat vaikuttaneet asenteeseeni. Esikoinen ei nimittäin antanut äidin mennä. Olin käytännössä 1,5 vuotta kotona. Poika ei pärjännyt isänsä kanssa ilman äidin rauhoittavaa tissiä. Ja isä huiteli kuitenkin viikonloppuisin kavereidensa kanssa miten mieli. Eihän se toki isän vika ollut, ettei poika osannut olla. Jotenkin siinä vaan kasvoi katkeruus ja harmi sitä kohtaan, ettei itse päässyt tuulettumaan. Tämä toinen vauva on siitä helppo tapaus, että pullomaitokin kelpaa.
Saisi niitä kukkia kuitenkin tuoda useammin. Ja suklaalevyjä. Ja jalkahierontoja. Ja pusuja.
